Uskonsa varassa ihminen elää ja kuolee

Jostain ihmeellisestä syystä kristityt kääntävät kristinuskoa arvostelevan keskustelun lähes aina keskusteluksi Jumalan olemassaolosta. Oikeastaan se on hyvin ymmärrettävää koska kristinuskon kummallisuuksia on paljon vaikeampi puolustaa kuin Jumalan olemassaoloa. Onhan toki aivan eri asia uskoa johonkin meille vielä tuntemattomaan voimaan kuin kristinuskon totuuteen.

Jos otetaan usko lähtökohdaksi, niin eiköhän jokainen ihminen rakenna itselleen juuri sellaisen uskoon perustuvan elämänkatsomuksen joka parhaiten sopii hänelle itselleen. Tämän uskon varassa hän elää ja jatkaa elämäänsä kuolemansakin jälkeen, juuri sellaisessa taivaassa, jonka hän itselleen on elämänsä aikana rakentanut. Tämän ei kuitenkaan voida katsoa olevan totuus. Se on uskoa, joka antaa ihmiselle riittävän rauhan kohdata oman loppunsa.

Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla uskontojen ainut funktio. Tärkeää olisi myöskin pyrkiä jättämään tuleville sukupolville riittävän hyvät edellytykset tulla toimeen ja jatkaa tätä sukuamme aina siihen asti kunnes meistä on tullut riittävän täydellisiä, voidaksemme jatkaa elämäämme vielä senkin jälkeen kun tämä aurinkokuntamme lakkaa olemasta. Tämä tulevaisuutemme turvaamiseen liittyvä funktio on kuitenkin kristinuskolle kauhistus. Kristinuskon mukaan me elämme jo lopun aikoja eikä silloin ihmiskunnan tulevaisuudella ole enää väliä.

Kristinuskon käsitys jo alkaneista lopun ajoista on väärä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisen kehitys tähän pisteeseen on kestänyt jo noin 3,5 miljardia vuotta. On aivan luonnollista, että tulemme kehittymään vielä toiset 3,5 miljardia vuotta. Miksi Jumala jättäisi luomistyönsä kesken kun Hän on tähän mennessä nähnyt jo niin kovin paljon vaivaa. Mielestäni me kehitymme yhä paremmiksi vaikka kristityt miten yrittäisivät laittaa kapuloita Jumalan rattaisiin.